Ollaksemme hyviä toisillemme meidän tulisi olla hiljaa

"Hiljaisuus on myöntymisen merkki." Yksi sanonnoista, joita kuulee silloin tällöin. Eihän sen nyt liity tämän hetkisiin ajatuksiin mitenkään, paitsi hiljaisuuden osalta. Kun on hiljaista... usein tulee vaivaantunut olo.

Onko hiljaisuus aina pahasta? Joskus on vain parempi olla hiljaa joistain asioista. Toiset puhuvat suunsa puhtaaksi monista asioista, kuten omista ongelmistaan, jolloin - no, toiset saavat kärsiä. Se on yksi niistä totuuksista. Kun omaa pahaa oloa koittaa vähentää, saattaa lisätä toisten. Suhteellisen vituttavaa. Mutta sitten olemme tilanteessa, kuin: suomalainen usein pitää omat tunteet ominaan, mikä lisää masentuneisuutta. Ei siis kannata olla edes hiljaa. Umpikuja. Mutta kannattaako tyhmyydellään ja omilla typerillä lausahduksillaan saada muut kärsimään? Onko se sen arvoista? Itse kadun katkerasti erästäkin asiaa, enkä ole siitä koskaan ylpeä.

"Sanat satuttavat usein enemmän kuin teot." Sanat tulevat suusta, joten pitäisi olla hiljaa. Kysymys kuuluu: Miksi joidenkin mieli kestää sitä, että muut tulevat niin huolesta sairaiksi, että vittuuntuvat ja masentuvat itse? Kenen helvetin ääliön mieli kestää sitä? Ylimääräistä... tarkoitan tällä ylimääräisiä lauseita. En tarpeellisia. En missään nimessä tarpeellisia.

Ehkä voisin sanoa, että tässä vaiheessa paras lausahdus koskaan on ollu: "Olkaa hiljaa ja huutakkee."