Hengitä sisään, hengitä ulos, sisään ulos ja tadaa! Olet elossa.

Nyt on tullu tollasia... hengitysvajejuttui koko ajan. alkaa ahdistaa ha hermostuttaa ja happi loppuu, mutta sitten vedän henkeä ja olo on paljon parempi. ne on tosi mielenkiintosia tilanteita ja tiiän et ne johtuu vaan ahdistuksesta. Joita tulee silloin tällöin. Tällä kertaa materialistisista syistä. Naurettavaa, mutta mun omalle tunnolle ihan ymmärrettävää. Perse sentään.

Missä oon kymmenen vuoden päästä? Ketä ihmisiä mun ympärillä on? Mitä niille kuuluu? Mitä on tapahtunut niiden kymmenen vuoden aikana? Mitä mulla on? Mitä mulla ei oo? Mitä teen? Mitä mietin? Mitä tunnen? Kaipaanko menneisyyttä? Pelkäänkö tulevaisuutta yhtä paljon kuin nyt? Odotanko tulevaisuutta yhtä paljon kuin nyt?

Se vaan on niin kertakaikkisen mielenkiintosta, miten noikin kysymykset vaan pyörii ja pyörii päässä yhtenään. Ensimmäisenä tulee toi "Missä olen kymmenen vuoden päästä?". Voin suunnitella elämäni ihan niin pitkälle ku jaksan, mutta mitä mä sillon oikeesti teen? Ja missä oon?! Pelottavaa.

Pelkään menettämistä. Varsinkin nyt, ku tietää menettävänsä paljon. Tai menettävänsä ja menettävänsä, mutta kuitenki. Kaipaan niitä ihmisiä jo nyt paljon.

Leipuri Hiivan keittokirja olisi kova sana aina, kun pitää leipoa

Isänpäivä on huomen ja mää sit lupauduin tekee kakkua. Kuitenkaa en löydä mitää hyvää ohjetta, ees suklaakakku puolelta, mikä on tosi hämmentävää. Jos saan aikaseks sen niin varmasti otan kuvan ja laitan tänne - tai sitten en.

Lisäks pitäs käydä sitten kaupassa jos kerta kakkuu aikoo leipoa, tarvitaan aineksia. Yllättävää? Mutta juu.

Ja pitäs mennä suihkuun. Oon likanen ja hikinen. NAM.En jaksa päivittää enempää. Tylsä oon. :))))

Se kyllä pistämään huutamaan kovaa, vaikka ääntä ei tulekaan.

Nyt angstaan! Ja angstaan kovaa. Koska mua vituttaa lähestulkoon kaikki just nyt. Mua ei kiinnosta ja panikoin tässä sitte kaikkee. Ja vittu kaikkii kiinnostaa, ihan sama.

Se muute satuttaa sitten aivan helvetin paljon. Vaikka en sitä ääneen sano, niin se satuttaa. Tekis mieli huutaa, itkee ja raivoo niille, jotka vähättelee sitäkin tunnetta. Se välinpitämätön äänensävy saa mut tuntemaan, ku mul ei ois minkäänlaista oikeutta tuntea pahaa oloa siitä. Tai että se olis turhaa. Mutta kun tuun kotiin... niin vittu tajuunkin, että se ei oo turhaa. Muut ei vaan satu koskaa olee täs tilantees. Koskaan. Löytyy aina jokin seikka jolla tää nyt poikkee monesta muusta. En sano, että tää ois maailman suurin asia... mutta... 138... liian vähän. kohta... enää vähemmän.

Ja tänään mietin, että joskus istun talossa... tekemättä mitään. Ei töitä enää - eläke. Joskus istun siellä tekemättä mitään. Joskus mun ympäriltä kaikki kuolee, yksi kerrallaan. Nyt ei oo sen aika, mutta joskus. Se tuntuu niin... kammottavalta.

2.10.2009...