Se kyllä pistämään huutamaan kovaa, vaikka ääntä ei tulekaan.

Nyt angstaan! Ja angstaan kovaa. Koska mua vituttaa lähestulkoon kaikki just nyt. Mua ei kiinnosta ja panikoin tässä sitte kaikkee. Ja vittu kaikkii kiinnostaa, ihan sama.

Se muute satuttaa sitten aivan helvetin paljon. Vaikka en sitä ääneen sano, niin se satuttaa. Tekis mieli huutaa, itkee ja raivoo niille, jotka vähättelee sitäkin tunnetta. Se välinpitämätön äänensävy saa mut tuntemaan, ku mul ei ois minkäänlaista oikeutta tuntea pahaa oloa siitä. Tai että se olis turhaa. Mutta kun tuun kotiin... niin vittu tajuunkin, että se ei oo turhaa. Muut ei vaan satu koskaa olee täs tilantees. Koskaan. Löytyy aina jokin seikka jolla tää nyt poikkee monesta muusta. En sano, että tää ois maailman suurin asia... mutta... 138... liian vähän. kohta... enää vähemmän.

Ja tänään mietin, että joskus istun talossa... tekemättä mitään. Ei töitä enää - eläke. Joskus istun siellä tekemättä mitään. Joskus mun ympäriltä kaikki kuolee, yksi kerrallaan. Nyt ei oo sen aika, mutta joskus. Se tuntuu niin... kammottavalta.

2.10.2009...