Ihminen sanoo mitä sattuu. Mää vittu kuuntelen, kun ihmiset sanoo haluavansa pois tästa paskapaikasta. Tästä pienestä kylästä, jossa ei oo mitään. Sanoin samaa kaks vuotta sitten, mut sit seki muuttu. Se kuulostaa monien korvissa helpolta valinnalta, kun selitän tilanteen. Joko täällä sisarusten ja isän kanssa, tutut ympyrät, paikat ja ihmiset tai sitten puoliks uus paikka kuuden tunnin ajomatkan päässä äidin kanssa. Vuos sitten aattelin, et siihen on aikaa, mut aika loppuki kesken. Aikaa on ... alle kuukaus ja pitäs tietää. Viiminen päivä tätä kuuta täällä ei oo enää ketää. Mun pitäs tietää ja vittu en tiiä. Enää mua houkuttaa muualla pari ihmistä ja äiti. Ei mikään muu.

Ja oon viimiset kaks kuukautta tuntenu hirveetä ahdistusta. Ajatellessa silmät alkaa vuotaa eikä illalla uni tuu. Kun näätte mut, niin voin vannoa, et ajattelen sitä kaikkea mitä saan ja mitä menetän valinnalla. Voin vannoa, ettei oo montaakaan hetkee näinä aikoina, kun en sitä ajattelis. Ei todellakaan. Kun aamulla herään, mietin, et joudun heräämään aamuisin talossa, jossa ei ole joitain ihmisiä. Kun meen kouluun, mietin, et millanen koulu tää ja se toinen vois olla. Kun meen kotiin, mietin, et oon taas tiettyjen ihmisten kanssa ilman joitain muita. Kun meen nukkumaan, niin mietin kenelle sanon hyvää yötä neljän kuukauden päästä ääneen.

Eli siitä voi sitten ihmiset taas repiä. Pieniks palasiks. Vittu niin pieniks kun vaan kynsin saatte. Repikää ja kovaa. Ja voin vittu sanoa, että tällä hetkellä en haluis olla tässä, enkä kohta tuossa. Haluisin palata ajassa taaksepäin.

Toisaalta haluisin, et joku päättäis mun puolesta.