Viimeiset tunnit ja viimeiset minuutit peruskoululaisena. Uusi vaihe, uudet kujeet. Jollain tapaa ehkä jopa haikeeta miettiä, että tää vaihe elämästä on kohta ohi ja pitäs valmistautuu uuteen. Okei, osalle se on varmast helpompaa ku... monille muille. Mulle se tulee olemaan mun elämän yks vaikeimmista jaksoista, kun koitan päästä yli tästä pakottavasta syyllisyyden tunteesta, pelosta ja ahdistuksesta. Tää kaikki ihan turhaan, aivan turhaan. Kahenkymmenen vuoden päästä mä tuun miettii, et teinkö oikeen valinnan. Entä jos oisin tehny toisin?

Tällä hetkellä meitin kämppä on täynnä kamaa. Niin täynnä, ettei jalansijaa melkein löydy. Moni muukin on muuttanu ja oon ite muuttanu kerran, mut tällä kertaa oon yksin. Kuitenkaan en voi valittaa, koska jotkut ihanat ihmiset tarjoutuu ja haluu auttaa, mut mää en vaan voi antaa. En oo koskaan tykänny, et ees omat vanhemmat tonkii mun tavaroita. Kirjatkin on vähän siinä ja siinä, et tykkäänkö jos niit katotaan. Ne tavarat mitkä on esillä on sellasia, joihin saa koskea, mutta sitten, kun ajattelen, että joku sorkkii mun henk. koht. tavaroita, niin ees oma äiti ei saa sitä tehdä.

Eikä se tee, eikä tuukkaan tekee enää... sääli sinällää. Luulen, että seuraavan kerran ahdistun enemmän heinä-elokuun vaihteessa juna-asemalla. Seuraavan kerran varmaankin ensimmäisenä kouluviikonloppuna tai ensimmäisen stressin iskiessä. Säälittävää selittää tätä tänne, mut kai mä tavallaan haluun kertoo vaan ihmisille miks tiuskin, enkä oikein jaksais mitään ja oon hakoteillä joka päivä, kun pyydetään johonkin. Sitä tavaraa on niin paljon enkä vielä oikein tiiä mihin sen kaiken ahdan.

Kuitenkin haluun kiittää täs samal näitä ihmisiä, jotka saa mun käytöksestä sa stressistä nauttia osansa. Kiitos, että jaksatte. :)